BLOGI

Muistan keväisen lauantai-illan paikassa,

En osaa, enkä haluakaan, kun en varasta mitään. Kuka ajan omistaa, kuka milloinkin. Eikö se ole ajan varastamista, jos turhaan viivyttää toista vaikka jotain asiakaspalvelijaa turhilla kysymyksillä uudestaan ja uudestaan. Sovitaan siis, ettemme varastele mitään, emme varsinkaan aikaa. Ehkä toisella on aika kortilla ja paljon töitä odottamassa.

Minun aarrearkkunivailla pohjaa onSiellä tilaa kaikellesaan niistä nautinnon
Kun ympärillein katsonniin aarteita mä näänArkkuuni saan täytettämä aivan yhtenään
Nuo metsän tummat varjotja illan rauhaisuusaurinko kun laskeeja taas alkaa päivä uus
Puiden lehdet vihreätmä arkkuhuni keräänJa mikä onni autuuskun linnun lauluun herään
Ei arkku koskaan täytyei...

...mitä vastailin ylioppilaskirjoitusten ruotsin kuunteluun. Siksi hämmästyin melkoisesti, kun opettajat onnittelivat koulun parhaasta suorituksesta. Hyvältä tuntui ja sitä en sitten unohdakaan. Varmasti jokainen haluaa joskus ja jossain olla paras. Sitähän sitten tässä vanhuuden kynnyksellä sopii muistella.

Kun oli ensimmäinen koulupäivä ja äiti vei minut kädestä pitäen punaisen koulun eteen, mistä opettajat hakisivat ensimmäiselle luokalleen tulevat oppilaat. Nimiä huudettiin,omaa ei kuulunut, mutta naapurin Saara meni punaiseen kouluun . Sitten tuli oma vuoroni ja jouduin keltaiseen, isoon koulutaloon. En päässyt samalle luokalle Saaran kanssa....

Se on tuolla jossain edessä päin.

On koivut ja männyt katsastettu

Taas ne aloittavat konserttinsa

Suuri ilo olisi kuin putoaminen pohjattomaan ilosammioon ja olisi vaarassa hukkua sinne. Siksi iloa on parempi nauttia pieninä annoksina. Aimo ANNOS ILOA ON MINUN KOKOISENI.

Joskus ennen nuorempana ja hoikempana suunnistin ilolla keväisin vaatekauppoihin. Olin silloin Helsingissä töissä ja siellähän kauppoja riitti. Nyt vain masentaa ajatella jotain uutta päällepantavaa, kun vain leveät, muodottomat kaavut ovat minun vaatteitani.