Hyvät sanat kantavat /Kaarina Höykinpuro
Lukion päätteeksi ystäväperheen ruusukimpun ohessa kortti teksteineen:"Olkoon kaikissa pyrinnöissäsi
kannustimena hyvän lapsuudenkotisi suoma henkinen tuki". Hyvä koti, minullako? Tämä köyhyys ja
puoliorpous. Nuo, he ajattelevat niin, he tarkoittavat hyvää, näkevät köyhyyden taakse muita
selkeämmin, eivät mitätöi leski-isän ja ainoan jäljellä olevan lapsen elämää. Arvostavatkin.
Nyt olen taitekohdassa. Minne, mihin minusta olisi? Monikin ammatti kiinnostaa. Koulussa jollakin tunnilla
luokan edessä kerran moukui vihainen opettaja korkealta kuin tapuli:"Teistä ei tuu ikää mitää, montulla
te ootta vielä kaikki" ja jysäytti oppikirjan pöydän kanteen! Tällä opinto-ohjauksella, jota virallisempaa
muutoin ei tuolloin vielä ollut, parisenkymmentä päätä putosi hartioidensa uumeniin suremaan surkeaa
tulevaisuuttaan. No, sillä vuosikymmenellähän opittiin myös rallatus: "ruma sana sanotaan niinku se on".
Sillä mentiin puolin ja toisin.
Mutta nyt tämän isänmaantoivon koulun kokemuksilla kärvennetty pää pitäisi jaksaa nostaa hartioiden
välistä katsomaan luottavasti tulevaisuuteen ja etsimään opiskelupaikkaa, tietä ammattiin. Kotona
rauhallinen isä, vain kansakoulun käynyt pienviljelijä, kipuilee: " En osaa neuvoa ja kun sulla ei oo
äitiäkään, joka opastaisi". Lopuksi lohduttaa lempilauseellaan: "Ei valamiissa maalimassa hättää tuu."
Kodin suoma henkinen tuki...
Parhaan tyttöystäväni perheen kuopus oli Downlapsi. Olin jonakin kesänä ollut häntä hoitamassa, kun
perhe matkusti sukujuhlaan. Olin ollut päivän heillä ja hoitanut parhaani mukaan syöttäen, kuivittaen,
pukien, sylissä pitäen, höpötellen ja leikittäin. Hän vain tarkasteli kättään, harotteli sormiaan vilkutellen
niitä kasvojensa edessä. Muistan miten ystäväni oli muutama vuosi aiemmin koulun välitunnilla yrittänyt
hämmennyksissään kuvailla tätä juuri syntynyttä sisarustaan: " Se...se ei ole terve, se...se katselee vain
kättään ja heiluttaa sitä silmiensä edessä, se ...se... " En ollut koskaan kuullutkaan mitään tuollaista,
mutta hiljattain olin lukenut kuvallisen lehtiartikkelin siiamilaiskaksosista. Kaikenlaista kai voi olla...
Seuraavalla vierailulla ystäväni luona hiivin epämääräisin tuntein ihmevauvan kopan luo. No , siellä
oli kaunis vaaleaihoinen hymyvauva. Vähän vinot silmät vain ja pyöreät posket. Nimitys Downin
syndroma tuli vasta myöhemmin tutuksi.
Olin tietysti pähkäillyt tulevaisuuttani tässä perheessä vieraillessani. Erään kesän loppupuolella tapaan
perheen äidin kauppamatkalla. Hän kertoo huojentuneena, että meidän Uppu pääsi Eskooseen. "Se on
semmoinen uusi laitos, joka on tarkoitettu vammaisille lapsille. Veimme isän kanssa yhdessä hänet
sinne. Siellä oli niin uutta puhdasta ja kaunista. Valkopukuiset hoitajat tulivat ovelle meitä vastaan, ottivat
Upun syliin silittivät hiuksia, suukottelivat ja puhuivat hänelle ja meille kauniisti. Sinne muuten otetaan
piakkoin harjoittelijoita. Sinähän voisit..."
Hämärän varjoista "valamis maalima" ilmiantaa olevansa olemassa kutsuen. Kudinpuikon kokoisen
tunnelin päähän syttyy arka valo. Erotan sen juuri ja juuri. Sinne!