Ihan pakko lukea / Hannele Halttunen
Aina lähtiessäni matkalle, mietin ensimmäisenä matkalukemiset. Mukaanotettavien kirjojen määrän ja paksuuden sanelee matkan kesto ja tietenkin myös senhetkinen mielenkiinto. Joskus on otettava huomioon myös repun tai laukun tilavuus ja kantamusten yhteispaino. Harvemmin kuitenkaan joudun tinkimään luettavasta muiden tarvikkeiden takia.
Sellaisiakin matkoja olen kyllä tehnyt, että luettavaa piti rajoittaa. Repun kanssa jalan vaeltaessa ei yhteispaino saa olla yli kymmentä kiloa. Jos joutuu varautumaan erilaisiin säihin ja pitkähköön vaellukseen, ei kirjoja mukaan mahdu. Olen ratkaisuut ongelman eri reissuilla eri tavalla. Yhdellä reissulla oli mukana paksu pokkari. Toisella reissulla revin kirjaston poistomyynnistä ostamastani kirjasta luetut sivut pois, joten taakkani keveni matkan edistyessä. Viimeksi en ottanut mukaan luettavaa, sillä olihan minulla kaveri, jonka kanssa saatoin jutella. Kolmantena iltana kirjauduin kuitenkin e-kirjapalveluun ja ostin itselleni puhelimeen luettavan kirjan. Ei ollut mikään vaihtoehto hyvä. Pokkari painoi, samoin poistokirja, ja repiminen tuotti tuskaa. Sähköisen kirjan lukeminen puhelimen näytöltä vaati keskittymistä, joka yhteismajoituksissa oli vaikeaa.
Kotona on paras lukea ja tässä valtakunnassa olen ympäröinyt itseni kirjoilla. Kirjahyllyissä kerää pölyä kymmeniä tai satoja kirjoja, useat lukemattomia varmuuden ja vanhuuden varalle hankittuja ja säilöttyjä. Luettavat kirjat haen kirjastosta. Sieltäkin hamstraan aina liikaa ja joudun palauttamaan muutaman kirjan lukemattomana, kun jokin kiinnostava uutuus on syrjäyttänyt toisen.
Joskus saatan jättää kirjan kesken, mutta sellaisen kirjan on oltava minulle hyvin vastenmielinen tai tylsä. Yleensä pakotan itseni lukemaan kirjaa ainakin viisikymmentä sivua, mieluummin sata ennen kuin luovutan ja palautan kirjan. Kesken jättämääni kirjaan tuskin enää palaan. Onhan maailmassa niin paljon muutakin luettavaa ja uutta kirjoitetaan koko ajan.
Luen vain suomalaisia tai suomeksi käännettyjä kirjoja kielitaidon puutteiden vuoksi. Haluan lukemisen olevan nautinto. Minulla on yleensä kaksi kirjaa kesken yhtäaikaa. Toista luen päivällä ja toista yöllä. Yökirjani ovat usein paksuhkoja romaaneja, päivällä napaan käsiini novellikokoelman tai elämäntaito-oppaan, joskus aikakauslehdenkin. Viime vuosina nuo viimemainitut luettavat ovat vähentyneet.
Luen mielelläni romaaneja, joissa on jotain epätodellista ja yllättävää. En innostu jännäreistä enkä juuri dekkareistakaan. Sotakirjoja en lue ja vain joskus tartun elämänkertaan. Haluan päästää irti arjesta ja lähteä kirjan tarinan myötä kauas pois. Liian tarkka tosielämän jäljittely ei anna siihen mahdollisuutta.
Kirjallisuuspalkinnot ja arvostelut ohjaavat kyllä lukemistani, sillä uskon lukevankin ihmisen elämän olevan liian lyhyt viihderomantiikan samankaltaisina toistuvien juonien kertaamiseen. Toisinaan nämä ohjenuorani kuitenkin johdattavat harhaan. Esim. viime vuoden Nobel-palkitun Peter Handken tuotannosta en pitänyt lainkaan. Onneksi samaan aikaan palkittiin myös puolalainen Olga Tokarczuk , joka oli jo aiemmin suosikkini.
Mitäkö helmiä tänä syksynä olen lukenut? Montakin, mutta toistaiseksi Kjell Westön Tritonus on tämän syksyn lukuelämyksistäni paras.