Ikimuistoisia ilmaisuja / Seija Hirvonen
KA, ENPÄ OIS` HUOMANTKAA!
Karjalaissyntyinen isäni tuon heitti äidille silloin tällöin. Alakoulunopettajana ja
hämäläisenä äiti opetti seikkaperäisesti niin kouluikäisiä kuin aikuisiakin. Me lapsetkin
olimme usein kovin kyllästyneitä tuohon neuvomiseen.
Siihen aikaan meillä ei ollut jääkaappia, joten ruokia juoksutettiin yläkerran asunnosta
talon pohjakerroksen kellariin ja sieltä takaisin useita kertoja päivässä. Meillä lapsilla oli
terveelliset "kuntoportaat", kun kermapurkkikin joka kerta äidin kahvihetken ajaksi
noudettiin ja taas palautettiin viileyteen.
En jaksanut koskaan kuunnella loppuun asti, kun äiti aloitti:" Kun sinä menet sinne
kellariin, niin siellä on hillopurkkeja monella hyllyllä. Lue niistä etiketeistä, mikä on
vadelmahilloa. Älä ota niitä purkkeja, jotka on vasemmalla ylähyllyllä, vaan niitä isompia
sieltä oikea puolen ylähyllyn ... jne! Toin useimmiten väärän purkin ja sain paheksuntaa: "
Sinä et koskaan kuuntele, mitä sinulle sanotaan!"
Sisarellani oli aikuisena myös tapana neuvoa minua. Tuli tunne, että noinko älykääpiönä se
minua pitää! Tokaisin lakonisesti: "Ka, enpä ois` huomantkaa!". Sisar hymähti vaisusti.
Tunnisti lauseen.
ANNA HEVOSEN SURRA; SILLÄ ON SUUREMPI PÄÄ!
Näin lohdutti minua keskikoulun matematiikan opettaja, sodan käynyt , eläkeikää lähenevä
herra, josta pidin kovasti. Minua ilahdutti se, että opettaja kertoi meille tarinoitaan tunnin
alussa, jutteli meille kuin aikuisille. Usein tuli kiire matematiikan suhteen, kun oppitunti
oli jo puolivälissä ja kirjat vielä avaamatta.
Algebran koe oli juuri palautettu, luokka tyhjeni, mutta minä viivyttelin ja peittelin
kyyneleitä reppua pakatessani. En ollut koskaan saanut noin huonoa numeroa: 5-. Opettaja
katsoi minua lempeästi kateederinsa takaa ja lausui rohkaisevalla äänellä tuon
kehotuksensa.
Vein kerran myöhemmin salavihkaa ko. opettajalle muistokirjani, johon hän kirjoitti
minulle V.A.Koskenniemen runon . Selailen joskus tuota lapsuuteni kirjaa, ja runo tuo
tullessaan lämpimän tuulahduksen. Opettajasta juoruttiin usein ilkeästi: hän oli silloin
tällöin "sairaslomalla", jopa viikon ajan. Alkoholiongelmaa peiteltiin opettajainhuoneen
taholta. Mutta minä palvoin opettajaani salaa.
Elämäni aikana olen myös itse käyttänyt tämän hevostokaisua: tiedän, että on pieniä
suruja ja suuria murheita. Edelliset jätetään isopäisille hevosille.
MINÄ TYKKÄSIN SEIJASTA HETI, KUN SE OLI NIIN TAVALLINEN.
Noin tokaisi anoppini, kun esitteli minua sukulaisille. Itse kiinnyin mieheni äitiin vuosien
kuluessa. Ei se ollut vaikeaa, karjalaisia oltiin molemmat. No, minä vain puoliksi! Sisareni
tosin huomautti, että tuossa "tavallinen"-sanassa Olga kyllä vahvasti erehtyi. Toki me
kaikki ymmärsimme, että "tavallinen" tarkoitti ujoa ja teeskentelemätöntä parikymppistä
tyttöä. Miniäkokelasta, joka halusi käyttäytyä mahdollisimman hyvin tulevia
appivanhempiaan kohtaan.
Minusta itsestänikin tuli aikanaan anoppi. Tiesin, miten tärkeä on ensivaikutelma, lämmin
hyväksyminen perheeseen. Vertailupohjaa tuli: halusin ottaa käyttöön anoppini hyvät
käytännöt ja välttää ärsyttäviä. Omaa miniääni en ole kutsunut "tavalliseksi", mutta
"tykkäämisen" olen yrittänyt viestittää. Vääriä sanoja olen valitettavasti minäkin
myöhemmin valinnut. Nykyisin tyydyn vain siihen, että olen "anoppi" siinä missä
muutkin, ehken pahinta laatua kuitenkaan!?
SINÄ OLET IHMINEN; JOKA ET SAA ITSESTÄSI IRTI!
Nuori, rakastava puoliso sen painavasti tokaisi! Aviomies, joka rakasti ja yleensä ihaili ja
kannusti. Haukoin henkeä ja loukkaannuin sydänjuuria myöten.
Luin englannin tenttiin. Valitin, että en lähde koko tenttiin Jyväskylään. En ehdi lukea
tarpeeksi, kun töissäkin menee voimat. En kumminkaan pääse tentistä läpi, tulee turha
matka Posiolta Jyväskylään ja sijainen pitää ottaa kouluun.
Haudoin toisessa huoneessa puolison tokaisua. Piti myöntää, että on "puoliksi totta", että
olen viime tipan ihminen, pitäisi aloittaa lukeminen ajoissa. "Puoliksi totta " on, että
keksin opiskelulle tekosyitä: on jumppaa, kuoroa, lenkkeilyä, viikonlopun laskettelua,
kyläilyä ja nukahtelua kirjan päälle sohvalla. " Puoliksi totta", että olen
mukavuudenhaluinen ja siirrän asioita tuonnemmaksi.
Tiesin myös, millaisissa olosuhteissa puoliso oli nuoruutensa viettänyt ja "ottanut itsestään
irti". Veljekset joutuivat isänsä veneveistämössä työskentelemään sesonkiaikoina pyöreitä
vuorokausia. Anoppi kertoi, kuinka hän kävi yöllä viemässä kahvia ja voileipiä miehille
verstaaseen, kun vene piti saada valmiiksi ennen aamua. Joskus oli oltava poissa koulusta,
kun piti jäädä isän avuksi töihin.
En matkustanut tenttiin eikä asiasta puhuttu enempää. Mutta "itsestä irti" jäi mieleen.
Vuosikymmenten kuluessa olen joskus päättänyt näyttää, että jaksan ja pystyn. Luettelen
jopa itse itselleni mielessäni, mitä kaikkea olenkaan tehnyt. Englannin lopputentin suoritin,
kun minulla oli jo kolme lasta. Lapset nauravat vieläkin sitä, että "äiti luki tenttiin
iltamyöhällä pipo päässä ja ikkuna auki pakkaseen, ettei nukahtaisi".
Vastentahtoisesti myönnän, että ehkä negatiivisellakin kannustuksella on voimansa!