Jäätelö /Hannele Halttunen

 Varsinaissuomalaisen pikkukylän kaupasta sai 1950-luvulla kesällä jäätelöä. Se oli herkkua, joka piti syödä heti, eikä äiti voinut piilottaa sitä ulottumattomiin kaapin ylähyllyille. Jäätelö oli sileän tikun ympärillä pitkänomaisena, suorakulmaisena särmiönä. Se oli valkoista ja kylmää ja suklaakerros peitti sen. Suklaata suojasi kultainen paperi. Kauppapäivistä tuli kesällä herkkupäiviä, eikä äidin tarvinnut pyytää kantoapulaista kauppareissulle.

Muutimme sitten hiukan suurempaan kylään, jonne tuli kesällä jäätelökioski. Sieltä saattoi ostaa jäätelöpallon tötterössä, jonka voi myös syödä. Sain aina joskus tingattua itselleni muutaman lantin jäätelöä varten. Koska vaniljajäätelön lisäksi kioskissa myytiin vaaleanpunaista mansikkajäätelöä, ostin aina sitä. Se oli niin kaunista. Ensimmäisen mansikkajäätelökesäni jälkeen en ole pystynyt sitä herkkua syömään.

Ystäväni Aino oli minua harkitsevampi eikä kiirehtinyt missään tekemisissään minun tavallani. Jäätelöäkin hän söi hitaasti kielellään lipoen. Se ärsytti minua tavattomasti, sillä itse ahmin herkkuni hetkessä. Sitten jouduin katselemaan toisen nautintoa vierestä. Kerran kylän rasavilli, Antero, kurvasi pyörällä Ainon ohi ja sieppasi käteensä jäätelöpallon tötteröstä. Olin vilpittömän vahingoniloinen, kun Aino rouskutteli tötterökeksiä. Minulla oli sentään jo jäätelö mahassa.

 Nyt lapsenlapset kiskovat pakastimen hyllyjä löytääkseen lakritsa- tai toffeejäätelöitä ja jäätelöä tarjotaan voileipänäkin. Kioskissa myydään monenmakuisia tötteröitä ja niitä voi ostaa niin monta palloa samaan tötteröön kuin rahapussi ja vatsa antavat myöden. Silti muistelen kaiholla noita Aholan sekatavarakaupasta ostettuja kultapäällysteisiä jäätelöpuikkoja, joiden erikoinen aromi johtui luultavasti huonoista säilytysoloista.