Kauppareissu - kahdesta näkökulmasta / Pirkko Ahola

Kaapit ammottavat tyhjyyttään viestittäen siitä, että kauppaan on lähdettävä. Luulisi, että kahden eläkeläisen taloudessa ei paljon apetta kulu, mutta totuus on toisenlainen. Kotona istuskellessa aina tekee mieli jotain syötävää. Puntarin viisarit värähtelee jo sellaisissa lukemissa, että pitäisi laittaa suu säkkiä myöten. Kaapeista täytyy aina löytyä myös lasten suussa hyvältä maistuvia tuotteita. 

Kauppalista on valmiiksi rustattu. Listaan on yritetty laittaa tuotteet siinä järjestyksessä kuin ne on kaupassa asetettu esille, ettei oikein monta kertaa tarvitsisi hyllyjen väliä kiertää.Siispä Jariksen nokka kohti ruokakauppaa. Minulla on tärkeä apupoika Paavo, ilman häntä en enää oikein pärjäisi. No, aika aikaansa kutakin. Tulihan sitä nuo kaupassa käynnit hoidettua yksin kolmenkymmenenviiden vuoden ajan. 

Tutulle inva-paikalle, jota nykyään pitää kutsua LE-paikaksi, auto parkkiin. Nyt invalidi on liikuntaesteinen, niinkuin joku vamma muuttuisi vähäisemmäksi, kun nimeä muutetaan! Kauppakassit esiin ja sisään. Kärryt rivistä ja laitan apuvälineeni kyytiin. Ensin hedelmät, omenoita täytyy joka kauppareissulla ostaa, koska minä tykkään syödä ainakin kaksi omenaa päivässä. Eikös ole sellainen sanonta, että syö omena päivässä, pidät lääkärin loitolla. Minä yritän kaksinkertaistaa vaikutuksen estääkseni lääkärille menot. Mandariinit ovat nyt edullisia, joten niitä pussiin ja tulihan sitten otettua viinirypäleitäkin. Perunat, porkkanat, sipulit ja vihannekset ovat listassa seuraavina.

 Apupoikani kulkee jo kaukana noukkien tavaroita, joita listassa on, mutta minä tahdon jäädä suustani kiinni. Paljon on tuttuja liikkeellä tälläkin kertaa. Nyt tapasin Lehtimäen opiston ohjaajan, joka on tuttu monen vuoden ajalta. Viimeksi kesällä olin mukana hänen vetämässään poliolaisten kuntoutusryhmässä. Myös entisen työpaikkani nykyinen, nuori toimitusjohtaja oli ostoksilla ja pysähtyi juttelemaan. Mukava, kun nuoret miehet tervehtii ja kyselee, mitä kuuluu. Monen muunkin kanssa vaihdettiin hyvät päivät. Aikaisemmin, kun olin parempijalkainen,  kauppareissuni kestivät tosi kauan, kun niin paljon tuttuja oli liikkeellä ja ajatustenvaihtoa riitti. Nyt on asiat vähän toisin, kun ei kunto anna mahdollisuutta seisoa oikein kauan paikallaan.Olen jo monta kertaa sanonut, että meitä huonojalkaisia, sydänsairaita tai muuten esteellisiä varten pitäisi olla istuinpenkkejä kauppojen käytävillä. Silloin jaksaisimme paremmin suorittaa ostoksemme, jos voisimme välillä istahtaa ja ehkä vaihtaa muutaman sanan tuttujen kanssa. Kauppareissu voi olla ainoa kerta viikossa, kun voi keskustella jonkun kanssa. 

Matka jatkuu ja kaikenlaista tavaraa: lihat, maitotuotteet ja joitain heräteostoksiakin kertyy kärryyn, enteillen pitkää kauppalaskua. Sitä sitten kotona siunaillaan, miten kaikki on kallistunut. Surku käy lapsiperheitä, joiden kulutus on suurta. Miten heidän rahansa riittää. Kassalla minä nostan tavarat hihnalle ja apupoika pakkaa kassit. Sitten vielä seinästärevitään rahaa. Pankkiautomaatti on onneksi lähellä ja muutama euro vielä nostettavaakin. 

Raskas reissu, mutta myös piristävä, kun näki tuttuja ja sai vaihtaa kuulumisia. Nyt saa sitten viikon huilata kaupassakäynniltä.

Kauppareissu akan kanssa

Just kun on saanut silimät auki, kysyy akka, että mentäskö nyt käymään kaupassa. Eihän tässä muukaan auta kuin ruveta vetämään kampetta ylle. Jos nyt edes sais aamukahvit rauhassa juua.

 Kassit esiin, - kuinkas monta tarvitaan tällä kertaa. Toivottavasti ei ole paljon porukkaa, ei ainakaan akalle tuttuja. Se ku tahtoo jäähä suustaan kiinni vaikka on kuinka jalat kipeet. 

Lista on taas pitkä kuin nälkävuosi. Onneksi ei tarvii kuin yhen kerran viikossa tämä reissu tehä. Mutta saihan palkinnoksi tuoreen munkin kahvin kanssa.

Kyllä nyt rupes niin ramasemaan, että taidan laittaa pitkäkseni...