Kirje sisarelle / Seija Hirvonen

Sinä nukut sairaalan puhtaassa vuoteessa. Siniset lakanat, sininen pyjama, huone on hämärä ja äänetön. Ikkunan takana lyhtypylväät tuikuttavat unettavaa valoa tammikuun pimeään iltapäivään. Vaalea tukkasi on poissa, peitteen alta vartalosi erottuu laihempana kuin ennen. Sinulla on kipupumppu seuranasi, minä nojaudun tuolin selkänojaan ja löysennän kiristävää kasvomaskiani. Me molemmat olemme tienneet jo monta viikkoa, että olet lähdössä pois aivan pian, ehkä tänään tai huomenna. Pitkä junamatkani koronamaskien ja rajoitusten kanssa on takana; nyt on hiljaisuus ja hyvästien aika.

Seitsemänkymmentä vuotta sitten minä näin unen, joka palaa mieleeni elävänä. Sinä olit sairastunut umpisuolentulehdukseen, niin minulle kerrottiin. Sinut oli viety sairaalaan. Kotona oli paha olla: äiti ei syönyt mitään, isä käveli huoneesta toiseen ilman päämäärää ja isoveli pysytteli illat ulkona kavereitten luona. Minulla oli ikävä, joka tuntui vatsassa.

Unessa koko perhe seisoo pienen, valkoisen arkun ympärillä. Äiti sanoo minulle vakavana: Sirkka on nyt kuollut. Hänellä on niin yksinäistä arkussa maan alla. Voisitko sinä, Seija, mennä sinne mukaan? Olen pelosta lamaantunut ja vapisen, mutta ei kai siskoa voi yksin jättää! Olen raottamassa arkun kantta, mutta silloin herään. Itken valtoimenaan, kauhusta suunniltani. Sitten vapahduksen aalto pyyhkii ylitseni: minun ei tarvitse tehdä sitä kauheaa valintaa! Sinä paranit, palasit kotiin sairaalasta ja kaikki oli taas hyvin. Kerroit minulle, kuinka sinut oli viety Taivaaseen punaisella lentokoneella, mutta sitten päästettiinkin takaisin maan päälle. Kerroit tarinan monta kertaa, se tuntui ihmeeltä.

Yhdessä me leikimme, lauloimme ja jaoimme unelmat ja salaisuudet. Sinä olit se vaalea, hymyilevä ja rohkea sisar, minä hiljainen lukutoukka ja haaveilija. Sinun maailmasi oli musiikki, katosit tuntikausiksi äidin alakoululuokkaan soittamaan urkuharmoonia. Minä sen sijaan kyhjötin kirjojeni parissa. Yhdessä pohdimme oikeaa ja väärää. Me molemmat olisimme halunneet tanssia, mutta koska ihailtu uskonnonopettajamme piti tanssia syntinä, kieltäydyimme siitä yhteisellä päätöksellä. Vasta aikuisina kumosimme senkin kiellon. Nyt on vain vajaa vuosi siitä, kun sinä tanssit riehakkaasti poikasi häissä vaaleansinisessä mekossa. Hymyilit onnellista hymyä hopearaitaisen peruukkisi alla. Perheessä oli taas yksi asia järjestyksessä.

Ei sinun elämäsi mennyt ollenkaan niin, kuin minä olin sen suunnitellut. Vaikka olit musikaalinen ja toimit kesäkanttorina jo lukioikäisenä, et mennytkään naimisiin kenenkään maalaispapin kanssa etkä muuttanut asumaan valkeaksi maalattuun pappilaan, jonka puutarhaa olisivat varjostaneet tuuheat vaahterat ja lehmukset. Et edes opiskellut kanttoriksi, vaan halusitkin valmistua psykologiksi. Aviopuolisosi oli kaupunkilaispoika, joka vei sinut lähiörouvaksi pääkaupunkiin. Hyvä psykologi sinusta tuli kuitenkin! Meistä tuli äitejä, huolet lapsista jaettiin. Hautasimme isän, veljen ja äidin. Meitä oli kaksi, me jaksoimme.

Eräänä päivänä huomasin, että sinä olit loppuunväsynyt. Olin matkustanut sinun luoksesi auttamaan. Siivottaisiin taas yhdessä, lenkkeiltäisiin ja mentäisiin vaikka teatteriin. Mutta et jaksanut hymyillä, et välittänyt näytelmistä etkä jaksanut pukeutua. Pelkäsit viikonloppuja perheesi kanssa. Parin kuukauden kuluttua matkustit minun luokseni maalle. Puhelimitse hankit itsellesi asunnon, johon muutit. Hyvästi avioliitto! Poikien elämää pohdittiin ja järjesteltiin.

- Minun tulee sinua sääli, kun joudut pian yksin hoitamaan koko tätä hankalaa sukua!" sanoit minulle muutama viikko sitten. Minä naurahdin ja hymähdin. Tiedänhän minä, että kun äidit kuolevat, heillä on huoli vain siitä, miten lapset selviävät. Ja lastenlapset. Eikä äiti voi muuta kuin nukkua pois, kesken elämän, kesken työn, kun kutsu käy! Vaikka häntä kuinka tarvittaisiin.

- Haluaisin niin kovasti olla elossa vielä syyskuussa, kun vauva syntyy! sinä lisäsit.

- Ei sitä tiedä vaikka olisitkin! Epäusko leijui huoneessa, vaikenimme.

Eilen olit tajuissasi, kun ryntäsin sairaalaan suoraan junalta. Molemmat poikasi olivat paikalla. Muistit epäröimättä autotallin avainkoodin. Ravistit kärsimättömästi kätesi irti, kun yritin pitää sinua kädestä. Et harrasta tunteilua. Annoit pojillesi käytännön neuvoja. Sitten tuli uupumus, silmät painuivat umpeen. Joku sanoi jotain hassua, me nauroimme. Sinun nukkuvilla kasvoillasi käväisi hymy, ihan selvästi!

- Tullaan huomenna taas, vilkutimme. Et vastannut.

Tänään sinä et herää sinisessä vuoteessasi. Selaan puhelimeni viestejä. Viime kuukausina olet lähettänyt minulle valokuvia itsestäsi. "Tässä kuva kauniista siskostasi!" Kuvassa pullottavat muodottomiksi turvonneet kasvot, melkein umpeen muurautuneet silmät ja pää, joka on kiedottu valkoisiin sideharsoihin. Siinä olet sinä, joka joskus olit luokkasi kaunein ja eloisin tyttö. Sinä, jolle minä aina huolella valisin mekot, useimmiten siniset, ja kiersin papiljotit hiuksiin.

Puhelin soi; säikähdän ja vastaan nopeasti. Kypsänikäinen, huolestunut miehenääni tiedustelee vointiasi. Kerron tilanteesi puoliääneen. Olen kiitollinen siitä, että sait kokea tämän "myöhäisen rakkauden" elämässäsi. Sinun poikasi eivät tiedä äidin salaisuudesta; ehkä on hyvä niin! Lupaan pitää soittajan ajan tasalla näinä päivinä. Murheellinen ääni kiittää.

Vihdoin silitän sinun sinistä pyjamanhihaasi ja toivotan äänettömästi hyvää yötä. Pujahdan pimeään talvi-iltaan. Tyhjässä asunnossani keitän teetä ja aloitan siivoamisen. Myöhemmin soi puhelin. Toinen pojista kertoo, että äiti on nukkunut pois. Unessa, kivutta, kauniisti!

Kaikki nuoret, sinun lapsesi ja minun, päättävät kokoontua tänne sinun kotiisi. Me tilaamme noutoruokaa, puhumme, etsimme valokuvia ja muistelemme. Kukaan ei itke, ei vielä. Me vakuuttelemme toisillemme, että nyt se on ohi. Äidillä on hyvä olla. Hän ei kärsi enää. Minulla on vahva tunne siitä, että sinä olet mukana illassa.

Jään yksin nukkumaan sinun vierashuoneeseesi. Olen kuolemanväsynyt. Jonnekin sinne, missä sinä nyt olet, lähetän ajatuksen: Tiedät kai, että minä parhaani mukaan pidän huolen näistä kaikista, aikuisista lapsista, lastenlapsista, miniöistä ja siitä syntymättömästä vauvastakin. Niin sinäkin olisit minulle tehnyt. Lapsuuden unessa olin kiipeämässä arkkuun sinun viereesi. Et sinä sitä tarvitse, paljon suuremman tehtävän minulle jätit! Nuku sinä rauhassa, Siskoni Sininen!