Kudinpuikkojen helinää / Tuula Tammela

On monenlaista intohimoa ja ilon aihetta. Minulla se on kutominen.
Välillä on vaikeuksia kulkea kaupoissa lankahyllyjen ohi, kun silmät
nauliutuvat siellä oleviin komeisiin lankoihin. Usein sieltä
vyyhti käteen tarttuukin.

Nuorempana jäi kutominen vähemmälle ja niin olikin päässyt kantapään
teko unohtumaan. Takkusin ja purin ja taas aloitin alusta. Viimein
soitin äidille ja kysyin, miten kummassa se kantapää tehdään. Äitihän
matkasi linja-autolla Töysästä Ähtäriin ja antoi minulle oppitunnin.
Lapset pyörivät ympärillä ja oli vaikeaa keskittyä, mutta opin kuin
opinkin. Enkä ole senjälkeen kantapään tekoa unohtanut.

Ennen lapsena tuli aina joululahjaksi villasukkia ja lapasia ja olihan niistä
onnellinen olo. Äiti kutoi aina, kun vain aikaa liikeni. Meitä oli seitsemän lasta ja jokaiselle oli äiti kutonut kiireittensä keskellä lämpimät sukat ja lapaset, joulu joulun perään. Samoin
syntymäpäivinä olivat pehmeät paketit taattuja. Langan värinä oli harmaa, vähän punaista raitaa. Langat olivat suureksi osaksi omien lampaiden villoista kehrättyjä. 

Äidillä oli paha nivelreuma, joka koukisti sormet, mutta ei hän kutomisesta luopunut. Ei antanut sisu periksi.