Kun maailma kaatui / Seija Hirvonen
Rakas isoisäni, joka olet Taivaassa! Yritän kovasti tutustua sinuun, koska minussa on
varmasti perimää sinulta ja pidän siitä, miltä sinä näytät. Lisäksi kaikki, mitä olen sinusta
kuullut ja lukenut, on ollut hyvää. En teitittele sinua enkä kutsu ukoksi, koska olemme nyt
samanikäisiä: sinä kuolit vähän ennen kahdeksankymmenen vuoden ikää, jossa itse nyt
olen. Sinä muistat minut kaksivuotiaana, minä katselen sinua vanhasta valokuvasta juuri
siltä ajalta. Ennen pidin kuvan isoisää vanhuksena, mutta nykysilmilläni näen hyvin
säilyneen, hoikan herrasmiehen, jonka puku istuu moitteetomasti. Sinä nojaat
kävelykeppiisi, toinen housunlahje lepattaa tyhjänä: jalkasi amputoitiin polven alapuolelta.
Tiedän, että syynä oli kuolio.
Sukututkimus kertoo, että Pekka Paavonpoika Miikkulainen syntyi Jaakkimassa
maalaistalon poikana vuonna 1868 ja kuoli evakkona Satakunnassa Hongonjoen kunnassa
1947. Hänen vanhempansa olivat Pavel Miikkulainen ja Jevdokia Georgijevna o.s.
Räkköläinen. Pavelin isä oli Timofei Miikkulainen ja Jevdokian isä Jegor Ivanov
Räkköläinen. Pekka Miikkulainen pääsi harjoittelijaksi Lahdenpohjan kauppalaan
Räkköläisen sekatavarakauppaan, mutta perusti aikanaan oman kauppaliikkeen sekä
myöhemmin kaksi haaraliikettä. Meni naimisiin suntion tyttären Elina Haimisen kanssa,
joka oli häntä kolmetoista vuotta nuorempi. Ennen avioliittoon astumista vaihtoi
ortodoksisuudesta luterilaiseen kirkkoon. Lapsia syntyi kuusi, neljä poikaa ja kaksi tytärtä.
Sinun tyttäresi Eila, minun tätini, kertoi sinusta aina ihaillen. Miniäsi, minun äitini, piti
sinua arvokkaana ja viisaana miehenä, johon voi aina luottaa. Sinä et ollut päässyt
yliopistoihin, mutta juuri siksi halusit kouluttaa omat lapsesi. Ajoit pontevasti ja
tuloksellisesti oppikoulun perustamista paikkakunnalle. Vaimosi, tyttökoulun käynyt, toimi
johtokunnan puheenjohtajana. Eila-täti muisteli, miten ankaria puhutteluja sinä jouduit
pojillesi pitämään, kun läksyjenluku ei aina maittanut. Pahin oli laiskuri Lauri, minun
isäni, joka lopulta lähetettiin Oulun ankarien sukulaisten luo käymään keskikoulu loppuun.
Jos eläisit nykyisessä maailmassa, lähettäisit varmasti Eilan yliopistoon. Tämä on ollut
katkera niistä päätelmistä, että ei naisia kannata kouluttaa, "naimisiihan hyö männööt"!
Pitkin hampain Eila lähti keskikoulun jälkeen pankkiin töihin. Eläkkeellä hän vasta pääsi
avoimen yliopiston ihmemaahan, jossa hän viihtyi kokopäivätoimisesti kieliä opiskellen.
Surullinen tarina on Aili-tyttäresi kuolema aivokuumeeseen. Kovin nuorena ja vasta
kihlautuneena vuonna 1929.
Yllätyksekseni löysin pari vuotta sitten sinun käsin kirjoittamasi kirjeet, kaksi kappaletta.
Toinen on vuodelta 1939 ja toinen vuotta myöhemmin. Sinun maailmasi on kaatunut.
Jaakkiman historiasta luen: "Pekka Miikkulainen kuului Jaakkiman ja varsinkin
Lahdenpohjan keskeisimpiin kauppiashahmoihin ja kunnallisiin ja yhteiskunnallisiin
luottamushenilöihin. " Nimesi vilahtelevat kirkkovaltuuston ja eri järjestöjen
toimihenkilölistoilla. Toisessa yhteydessä taas: " Häntä pidettiin Ahokas-kauppiaan
jälkeen pitäjän rikkaimpana kauppiaana. 1930-luvun ankarat pulavuodet muodostuivat
Miikkulaiselle ylivoimaisiksi ja hänen oli jätettävä liike suoritustilaan." Kirjan sivuilta
löysin tiedon, että kauppahuoneisto muuttui myöhemmin Osuuspankin konttoriksi.
Isoisä, sinä olit menettänyt jalkasi sekä omaisuutesi. Sinun vaimosi kuoli kyseisenä
vuotena, olit yksin. Nuorimmaisesi ja ylpeytesi, kauppatiedettä lukemaan lähtevä poikasi
Niilo, juuri ylioppilaaksi kirjoittanut, kaatui sodassa kaksi päivää ennen joulua. Hänen
sotansa kesti kaksikymmentä päivää. Miniäsi, äitini, suku Jaalassa, nykyisessä Kouvolassa.
otti sinut, evakon, kotiinsa.
Isoisä, et sinä valittanut kirjeissäsi, et ollut Raamatun Job! Sinä viihdyt Jaalan
maalaistalossa, lämmität saunaa, hakkaat halkoja ja kannat niitä toisella kädelläsi tupaan.
Talon väki pitää sinusta, varsinkin talon vanha vaari Salomon. Pojanpoikasi ja kaimasi ,
pikku Pekka, minun veljeni, taapertaa sinun vieressäsi. Kerrot kirjeessä, että olet saanut
lohdutukseksi uuden pojan. Haluaisit jäädä vuokralaiseksi taloon, mutta naisväki ei jaksa
hoitaa niin suurta ruokataloutta. Lapsesi etsivät sinulle asunnon Nakkilasta. Sinä kuitenkin
haluat olla perheesi parissa ja hyödyksi: matkustat keneltäkään kysymättä Hongonjoelle,
minun kotiini, myllärintupaan, jossa on ahdasta ja alkeellista. Hakkaat halkoja ja lämmität,
olet turvana miniällesi.
Sota päättyy, isäni palaa kotiin. Sahan konttorista löytyy työpaikka. Uusi kansakoulu
rakennetaan, sinne tulee sinullekin pieni vinokattoinen huone. Kolmas lapsi, minun siskoni
on syntynyt. Mutta isoisä, sinne joen toisella puolella odottavaan uudisrakennukseen sinä
et pääse, sinun elämäsi päättyy. Luin äitini kätköissä säilytetyt kellastuneet adressit. Niitä
oli paljon. Niistä välittyi tunne, että satakuntalaisessa pienessä kylässä olit ollut pidetty
ihminen.
Siellä lapsuudenkotimme, kansakoulun vinttihuoneiston keittiön seinällä oli
koristelautanen, johon oli maalattu iso, vaalea talo. Sitä ympäröi vihreä luonto. Ihailimme
isämme lapsuudenkotia, joka oli jäänyt kauas Karjalaan. Sisareni kanssa matkustin
Jaakkimaan eläkkeelle jäätyäni ja etsimme "mummolamme", sinun talosi, isoisä. Rakennus
ei enää ollut entisensä eikä vihreää luontoa ollut ympärillä, mutta pienellä venäjän
taidollani luin, että se on kauppa ja postitoimisto. Jaakkiman talot olivat ränsistyneitä,
mutta kun kiipesimme Ukonvuorelle ja Laatokka lainehti syysauringossa alapuolellamme,
ymmärsimme, miksi Karjala oli niin ikävöity muistojen koti. Siellä ovat meidän juuremme, isoisä Pekka.