Kun olin pieni / Ritva Vainio

Asuimme punamullalla maalatussa talossa, jonka ikkunanpielet olivat valkoiset. Kerroksia oli kaksi, mutta ylin kerros oli avoin, kylmä vinttitila. Sinne menivät vain puutikkaat. Äitini kertoman mukaan olin alkanut kävelemään jo noin yhdeksän kuukauden iässä. Hän sanoi minun olleen vilkas lapsi. 

Erään kerran isäni oli avovintillä ollut tekemässä salaa joululahjoja meille lapsille. Olin kiivennyt tikkaita pitkin isän perässä vinttiä kohti. Isä oli säikähtänyt, että putoan. Hän oli huutanut äidin hakemaan minut pois. Vasta kävelemään oppineelle alasmeno olisi ollut vaaran paikka.

Leikkikavereita oli silloin joka talossa. Pidimme talvella hiihtokisoja. Keräsimme itse naapuritaloista rahaa, että saimme ostettua palkintoja. Isä kävi niitä ostamassa. Paras sai ruostumattomasta teräksestä tehdyn pikkulusikan. Kaikki palkittiin jollain muulla krääsällä. 

Sarjoja oli vain kaksi: tytöt ja pojat. Ladut teimme itse umpihankeen. Hiihtovälineet eivät olleet kummoisia. Isä  niitä suksien kärkiä kiversi ja tervasi ne sekä korjaili siteitä. Monot olivat huonoja Niiden pohjiin oli tullut useampia koloja, joten ne eivät oikein pysyneet siteessä kiinni. Silti hiihdimme ja laskettelimme paljon mäkiä.

Isä leikki meidän lasten kanssa, milloin töiltään ehti. Hän konttasi lattialla ja leikki hevosta. Joku pääsi kyytiinkin. Isä lauloi lorumaisia lauluja. Joitain muistan vieläkin.

Lapsuus oli onnellista ja huoletonta aikaa.