Kuutamolla / Terttu Paananen

Olen aina pitänyt kuun valosta ja kuutamosta. Kuu on yön lamppu ja syttyy silloin, kun aurinko omansa sammuttaa. Kuun valossa on mukava liikkua. Näkeekin lähes kuin päivällä. Eräs kuutamo on jäänyt pysyvästi mieleeni. Se oli kaunein mitä olen nähnyt ja koskaan tuntenut.

Oli myöhäinen helmikuun puolivälin ilta lähes viisi vuosikymmentä sitten. Kylmää oli ja pakkanen kiristeli hampaitaan. Kuu ei sitä pelännyt, vaan loisti suurena ja kirkkaana. Olin juuri ollut hengellisessä tilaisuudessa, jossa sielunhoidollisen keskustelun jälkeen sain antaa elämäni Jeesuksen käsiin. Taakkojen kirpoamisen ja sitä seuranneen ilon lisäksi, en ollut kokenut sen kummallisempaa.

Mutta siinä kotimatkalla kauniin Niemisjärven rantaa kuun valossa kaartaessani, koin jotain odottamatonta. Ihmeellinen Jumalan rauha laskeutui sydämeeni. Sain uskon varmuuden ja tiesin olevani pelastettu, matkalla taivaan kotiin.

En ollut enää kuutamolla, hukassa. Kuten helposti tuntee olevansa, kun elämä yhtä äkkiä tekee voltin ja heittää tien sivuun. Näin kävi minullekin. Sieltä rypeiköstä yksin rämpiminen ei aina onnistu. Minäkin tarvitsin ystävän, joka esimerkillään, rohkeasti uskon tielle lähtemisellä opasti ja rohkaisi. Niin minäkin uskalsin ja elämäni sai uuden suunnan.