Lapsuuteni eläimet / Marja Murtoinperä-Kujala

Meillä oli aina kissa tai kaksikin. Haaveilimme koiranpennusta, mutta isä sanoi, ettei ole tarpeen, hän voi itse haukkua vieraat .

Perinteisesti kissojen nimet alkoivat mi-tavulla: oli tietysti Mirri ja Misse. Mikko-nimi tuli hieman myöhemmin jonon jatkoksi. Naaraskissat olivat kuulemma parempia hiirikissoja, mutta vanhemmat halusivat uroskissan, ettei olisi pentuongelmaa. Siihen aikaan ei kissoja steriloitu, eikä uroksia kastroitu. Isä oli tietysti se, joka joutuisi pennut hävittämään ja kun hän oli äärimmäisen eläinrakas, olisi pentujen listiminen haastavaa työtä.

Äiti meille toi ensimmäisen koiran, mustan, sekarotuisen Pepin. Se oli naaras, mistä sitten koitui ylimääräistä työtä, kun uroskoirat parveilivat pihalla. Mummolla oli aina pitkä seiväs tai luuta vahtiessaan Pepiä. Meitä oli kielletty päästämästä koiraa yksin ulos, mutta mummo heltyi koiran kitinälle, laittoi sen juoksunaruun ja meni itse seipäänsä kanssa vahtimaan..