Lyska / Jukka Karen
Seison suurella murskepintaisella pihalla. Ympärilläni on tuhat eri ikäistä nuorta tai lasta. Kaikki
näyttävät olevan parittain, kolmistaan tai isommassa porukassa. Meteli on melkein korvia
huumaava. Pölistään, jutellaan, nauretaan. Mutta minä olen aivan yksin. Koskaan aiemmin en
ole tuntenut oloani näin orvoksi.
Olen aloittamassa oppikoulun. Meidän luokaltamme ei tänne Salon Yhteislyseoon, lyskaan, ole
tulossa kuin yksi muu poika, Ekmanin Paavo. Hän on vähän outo lintu. Kun muut jätkät
potkivat palloa tai pelaavat lätkää, niin Paavo harrastaa balettitanssia. Hän ei oikein sovi
joukkoon. Mutta nyt kyllä Paavokin kelpaisi. Missä ihmeessä kaveri mahtaa piileksiä?
Myös Mirja, isosiskoni, on täällä jossain. Hän kävi keskikoulun yhteiskoulussa, mutta pääsi nyt
lukioon lyskaan. Hän pyörii tietenkin omissa sakeissaan kavereidensa kanssa. Eivät niihin
pikkuveljet sovi.
Meidän piireistämme ei ole tapana lähteä oppikouluun. Asun työläisten kansoittamassa osassa
kaupunkia ja siellä sijaitsee myös kansakoulu, jota kävin. On melkeinpä kirjoittamaton laki, että
sen oppilaat jatkavat kansa- ja kansalaiskoulussa. Niin työläiskersojen kuuluu tehdä.
En tiedä, moniko heistä pyrki lyskaan. Tänne ei ole ihan helppo päästä. Keskiarvon pitää olla
yli kahdeksan ja sitten on vielä selvittävä pääsykokeista. Lyskaan on paljon pyrkijöitä, koska
koulu on hyvässä maineessa. Kaltaisilleni merkitsee paljon myös se, että oppilaitos on valtion
omistama. Lukukausimaksu on vain viisikymmentä markkaa, kun se Salon toisessa koulussa,
joka on yksityinen, maksaa kuusi kertaa enemmän. Se on paljon rahaa.
Koulunkäynti on kallista. Lukukausimaksun lisäksi on ostettava kaikki kirjat ja koulutarvikkeet ja
maksettava ateriamaksut. Senkään vuoksi ei täällä paljon työläislapsia näy. Mutta minun
vanhempani ovat aikaansa edellä. He laittaisivat vaikka viimeiset roponsa lasten koulutukseen.
He haluavat jälkeläisilleen paremman elämän kuin mihin heillä itsellään on ollut
mahdollisuuksia.
Viimein koulun kello pirisee ja kaikki lähtevät ryntäämään kohti pääovea. Se on kuin suppilo,
joka imaisee sisäänsä tähän suureen, ankean näköiseen kivitaloon. Se on maalattu samalla
vauvankakankeltaisella maaililla kuin lukemattomat muutkin koulut ympäri Suomea. Ajaudun
porukan mukana ala-aulaan, jossa ovat naulakot. Nyt pitäisi vielä päästä oma luokkaani, I C.
Onneksi se on ensimmäisessä kerroksessa ja löytyy helposti.
Luokan vanhanmallisissa pulpeteissa istuu nelisenkymmentä oppilasta. Jos äsken pihalla
pidettiin kovaa kapelia, niin täällä on hiljaista kuin huopatossutehtaassa. Voisi varmaan kuulla
hiuspinnin putoavan lattialle. Kaikki istuvat jännittyneinä tulevaa odottaen. On oikeastaan
helpottavaa huomata, ettei muillakaan juuri ole kavereita luokassa. En ole ainoa yksinäinen.
Tänään ei ole kuin pari oppituntia, matikkaa ja ruotsia. Opettajat tuntuvat ihan kivoilta.
Jännitykseni alkaa sulaa. Ehkä tässä sittenkin pääsee elämän alkuun. Vasta huomenna alkaa
koulu toden teolla. Huomisesta alkaen on mahdollista saada myös ruokaa maksua vastaan ,
ensimmäisen kerran tämän koulun historiassa. Tähän asti on syöty vain eväitä.
Jo muutamassa päivässä löydän kavereita ja koulunkäynti alkaa muutenkin sujua. Suuresta
koostaan huolimatta lyskassa on sekä hyvä henki että järjestys. Täällä ei kiusata eikä kohdella
huonosti. Kahdeksan vuotta kulutin housujeni takamuksia lyskan pulpeteissa. Muistelen tuota
aikaa lämmöllä!