Lyska / Jukka Karen

Seison suurella murskepintaisella pihalla. Ympärilläni on tuhat eri ikäistä nuorta tai lasta. Kaikki

näyttävät olevan parittain, kolmistaan tai isommassa porukassa. Meteli on melkein korvia

huumaava. Pölistään, jutellaan, nauretaan. Mutta minä olen aivan yksin. Koskaan aiemmin en

ole tuntenut oloani näin orvoksi.

Olen aloittamassa oppikoulun. Meidän luokaltamme ei tänne Salon Yhteislyseoon, lyskaan, ole

tulossa kuin yksi muu poika, Ekmanin Paavo. Hän on vähän outo lintu. Kun muut jätkät

potkivat palloa tai pelaavat lätkää, niin Paavo harrastaa balettitanssia. Hän ei oikein sovi

joukkoon. Mutta nyt kyllä Paavokin kelpaisi. Missä ihmeessä kaveri mahtaa piileksiä?

Myös Mirja, isosiskoni, on täällä jossain. Hän kävi keskikoulun yhteiskoulussa, mutta pääsi nyt

lukioon lyskaan. Hän pyörii tietenkin omissa sakeissaan kavereidensa kanssa. Eivät niihin

pikkuveljet sovi.

Meidän piireistämme ei ole tapana lähteä oppikouluun. Asun työläisten kansoittamassa osassa

kaupunkia ja siellä sijaitsee myös kansakoulu, jota kävin. On melkeinpä kirjoittamaton laki, että

sen oppilaat jatkavat kansa- ja kansalaiskoulussa. Niin työläiskersojen kuuluu tehdä.

En tiedä, moniko heistä pyrki lyskaan. Tänne ei ole ihan helppo päästä. Keskiarvon pitää olla

yli kahdeksan ja sitten on vielä selvittävä pääsykokeista. Lyskaan on paljon pyrkijöitä, koska

koulu on hyvässä maineessa. Kaltaisilleni merkitsee paljon myös se, että oppilaitos on valtion

omistama. Lukukausimaksu on vain viisikymmentä markkaa, kun se Salon toisessa koulussa,

joka on yksityinen, maksaa kuusi kertaa enemmän. Se on paljon rahaa.

Koulunkäynti on kallista. Lukukausimaksun lisäksi on ostettava kaikki kirjat ja koulutarvikkeet ja

maksettava ateriamaksut. Senkään vuoksi ei täällä paljon työläislapsia näy. Mutta minun

vanhempani ovat aikaansa edellä. He laittaisivat vaikka viimeiset roponsa lasten koulutukseen.

He haluavat jälkeläisilleen paremman elämän kuin mihin heillä itsellään on ollut

mahdollisuuksia.

Viimein koulun kello pirisee ja kaikki lähtevät ryntäämään kohti pääovea. Se on kuin suppilo,

joka imaisee sisäänsä tähän suureen, ankean näköiseen kivitaloon. Se on maalattu samalla

vauvankakankeltaisella maaililla kuin lukemattomat muutkin koulut ympäri Suomea. Ajaudun

porukan mukana ala-aulaan, jossa ovat naulakot. Nyt pitäisi vielä päästä oma luokkaani, I C.

Onneksi se on ensimmäisessä kerroksessa ja löytyy helposti.

Luokan vanhanmallisissa pulpeteissa istuu nelisenkymmentä oppilasta. Jos äsken pihalla

pidettiin kovaa kapelia, niin täällä on hiljaista kuin huopatossutehtaassa. Voisi varmaan kuulla

hiuspinnin putoavan lattialle. Kaikki istuvat jännittyneinä tulevaa odottaen. On oikeastaan

helpottavaa huomata, ettei muillakaan juuri ole kavereita luokassa. En ole ainoa yksinäinen.

Tänään ei ole kuin pari oppituntia, matikkaa ja ruotsia. Opettajat tuntuvat ihan kivoilta.

Jännitykseni alkaa sulaa. Ehkä tässä sittenkin pääsee elämän alkuun. Vasta huomenna alkaa

koulu toden teolla. Huomisesta alkaen on mahdollista saada myös ruokaa maksua vastaan ,

ensimmäisen kerran tämän koulun historiassa. Tähän asti on syöty vain eväitä.

Jo muutamassa päivässä löydän kavereita ja koulunkäynti alkaa muutenkin sujua. Suuresta

koostaan huolimatta lyskassa on sekä hyvä henki että järjestys. Täällä ei kiusata eikä kohdella

huonosti. Kahdeksan vuotta kulutin housujeni takamuksia lyskan pulpeteissa. Muistelen tuota

aikaa lämmöllä!