Marjastuksen iloja

Taas kerran lähdimme puolukkaan isännän kanssa: niin sopiva ilma, aurinko paistoi. Sitten metsässä ei ollut yhtä ainoaa puolukkaa. Isäntä marssi määrätietoisesti eteenpäin ja minä perässä. Lopulta löytyi puolukka tai pari ja viimein olimme paikalla, jossa mättäät olivat punaisenaan. Alkoi sanko täyttymään. Isäntä oli nähnyt hirvenkin, minä ehdin kuulla vain töminää.

Joskus oli vähän huonompia reissuja. Kerrankin olimme jo jonkin aikaa metsässä olleet, kun huomasinkin olevani aivan yksin. Isäntää ei näkynyt, ei kuulunut. Poukkoilin sinne tänne, katselin ja huutelin, ei vastausta. En pystynyt enää yhtään puolukkaa keräämään. Yht'äkkiä kuuluikin huutooni vastaus "Mitä?". Suuri helpotuksen aalto. Sitten aloin epäillä, kuulinko harhoja. Kuulin uudestaan:"Mitä?" "Mihinä sinä oot?" huusin. Isäntä ilmaantui näkyviin: "Tässähän minä oon." Sangollisen saimme sillä kertaa.

Usein olimme lasten kanssa. Silloin metsä olikin täynnä ääniä. Välillä keräsimme marjoja kovan marinan säestyksellä, kun lapset alkoivat väsyä. Joskus menin yksin. Eräällä kerralla oli mustikkaretkellä paha kokemus. Pysyttelin aika lähellä tietä, kun ei ollut rohkeutta mennä kauemmaksi. Kuului olevan mopopoikia liikkeellä ja pelkäsin heidän näkevän minun parkkeeratun polkupyöräni. Sillä kohtaa hiljensivät ja katselivat metsään päin. Minulla melkein jo sydän lakkasi lyömästä. Ajattelin, miten he voisivat tulla mukiloimaan. Mihin olisin karkuun päässyt? Kulkivat, pysähtyivät ja toinen luurasi silmä tarkkana metsään. Minä luurasin pelosta jäykkänä vastaan. Eivät he onneksi nähneet minua, vaan lähtivät viimein menemään ja minä sain huokaista helpotuksesta.

Syksyllä myöhään oli puolukkareissuilla kylmä, puolukat putoilivat käsistä. Vaikea oli silti pois lähteä, jos olimme hyvän paikan löytäneet. Sitten kotiin päästyä vilisi silmissä suuria, meheviä puolukoita tai mustikoita. Ajatuksissa oli jo haave seuraavasta kerrasta.

Tuula Tammela