Muistoja supernaisesta / Pirkko Ahola

Äitini on saanut minulta supernainen-nimityksen vasta nyt, kun olen itse jo

vanha nainen ja elämää monelta kantilta katsellut.

Äitini, pientilallisen vaimo, oli periksantamaton, vahva ihminen. Ei turhia

valitellut vaan puski töitä aamusta iltaan. Neljä lasta kasvatti - sanotaanko

melkein yksin, koska isämme oli Kanadassa tienaamassa rahaa, vaikka eipä sitä

sieltä paljon Suomeen saapunutkaan. Muutama lehmänkanttura oli navetassa,

sika, kanoja, joista piti ruoka perheelle saada. Oli hevonenkin, jonka

vetämänä aurattiin ja karhittiin pellot. Kiviä kerättiin joka ikinen kevät pelloilta

ihmetellen että, mistä niitä riittikään.  35-vuotiaana Kanaatan-

leskenä vei äitini perhettä eteenpäin valittamatta. En koskaan kuullut hänen

sanovan, ettei ollut rahaa, vaikka todennäköisesti sitä ei ollut. Ei kuitenkaan

tarvinnut nähdä nälkää vaan aina oli ruokaa pöydässä. Silloin ei puhuttu

ravintoarvoista, tyydyttiin siihen mitä tarjottiin. Pienen kylän asukkaiden

yhteishenki oli monelle voimavara, josta ammennettiin arkeen

selviytymiskeinoja. Naapurit auttoivat tarvittaessa toinen toistaan.

 Äitini rinnalle nostan myös isoveljeni, joka jo alaikäisenä tienasi perheelle rahaa.

Hän jäi koulupäivän jälkeen parkkuulle ja tuki sillä lailla perheemme

toimeentuloa. 

Olen kiitollinen näistä superihmisistä!