Muodonmuutos / Seija Hirvonen

Uusi aamu! Todella uusi, koko elämä on uusi! Kukaan muu ei näytä huomaavan mitään,

vain minä, eksynyt olento. Sielunvaellus on kai sitten totta! Kun puhun asiasta vaimon

kanssa, hän hermostuu ja käskee minun pitää suuni kiinni. Minun suvussani on kuulemma

jo tarpeeksi hulluja ennestäänkin. Kun taas katselen vaimon sukulaisia, epäilen, että niitä

mielenvikaisia on enemmänkin. Toisenlaisia.

Minulla näyttää olevan kolme lasta, teini-ikäisiä. Katsovat minua usein peitellyn

kummastuneina. Kuulin niitten puhuvan, että faijalla on varmaan viidenkympin villitys tai

pieni verisuoni katkennut päästä.

Olen ottanut kirjahyllystä vanhat valokuva-albumit ja etsinyt epätoivoisesti jotain tuttuja

olentoja. Löysin sadan vuoden takaa valokuvan, jossa minä olen oikean perheeni kanssa.

Minulla on kukallinen sorsettimekko ja valkkikampaus; olen kaunis, hymyilevä

perheenäiti. Mieheni viikset on vahattu, ja kädessään hän pitää piippua. Viisi lastani olen

pukenut röyhelöihin ja valkoisiin kauluspaitoihin. Kuva on nyt haalistunut ja minun pääni

päälle on piirretty risti.

Minkä ihmeen takia minä olen nyt mies? Kun näytin kuvaa vaimolle, hän piilotti minulta

albumit ja käski lähteä lenkille. Työnsi kainaloon valkoiset lenkkarit ja kävelysauvat.

Höpisi itsekseen, että eikö tuo jo kohta mene ohi ja että lääkitystä täytyy lisätä.

Olen jo tottunut siihen, että vaimo kiljuu lapsia hereille, samoin minua. Itseään hän ehostaa

ja kihartaa melkein tunnin, hermostuneena ja tulipalokiireisenä. Tiedän jo, että meillä on

omat autot, minun vuoroni on viedä lapset kouluun. Työpaikalle osasin kummallisesti ajaa

kenenkään neuvomatta. Minua tervehdittiin luontevasti, ja osasin jatkaa papereitten

käsittelyä työpöytäni ääressä. Olen näköjään saanut kaupallisen koulutuksen. Pakenen

numeroiden maailmaan, turvallista ja melutonta.

Vaikeinta on tämä miehenä olo! Eräs naistyötoveri pukeutuu hyvin avokaulaiseen

puseroon, sellaisia me käytimme iltapuvuissa entisessä elämässäni. Kun tuijotin häntä

hämmästyneenä vähän liian pitkään, hän mulkoili vihaisesti ja kuulin, kuinka hän

nyökkäili minuun päin ja sanoi jotain sellaista kuin Me too. Kun yritän avata naisille oven

kohteliaasti, he näyttävät närkästyneiltä. Kerran menin vanhasta tottumuksesta naisten

vessaan; silloin minua vasta mulkoiltiin.

Ihmeekseni miehenä olo parivuoteessamme sujuu aika mutkattomasti. Yritän olla

huomaavainen, keskustella ja leperrellä vaimolle, mutta tämä ei selvästikään arvosta sitä.

Sanoo, että onko tullut taas katseltua vanhoja suomalaisleffoja. Niitä, joissa juostaan pitkin

metsiä kesäyössä, kaadutaan tahallaan sammalikkoon ja sanotaan, että "ota minut".

Oikeastaan koen vaimoni käytöksen jotenkin karkeana. Itse olisin halunnut olla Regina Linnanheimo tai

 Eeva-Kaarina Volanen silloin, kun olin nainen.

Kun menen kotiin, olen väsynyt ja odotan, että ruoka olisi valmista ja että saisin lukea

lehdet ja rentoutua; mies kun nyt kerran olen. Sitä aina kadehdin entisessä kodissani. Olin

hyvä vaimo, koti oli siisti ja ateria valmis. Tohvelitkin laitoin valmiiksi ovensuuhun.

Papiljotit otin pois päästä ja vaihdoin puhtaan esiliinan.

Olisin itse halunnut jotain enemmän; kotirouvan elämä oli aika yksitoikkoista.

Talousrahaa sain riittävästi; olin taloudellinen ja säästin salaa hiukan omiin tarpeisiini.

Harvoin minä pääsin kutsuille. Kesälomalla vietimme viikon maalla sukuloimassa. Tunsin

naisia, jotka olivat hankkineet itselleen ammatin. Minulle ei kukaan ollut sellaista

ehdottanut. Perheen pojat koulutettiin, mutta tytöt; "naimisiihan nuo männööt", hukkaan

menisi lukemiset ja koulutusrahat.

Hopeapeilistä luin, miten filmitähdet ja kuninkaalliset naiset elivät. Olisipa minullakin

ollut palvelijoita, juhlia ja ihailijoita! Romantiikkaa ei puoliso paljon harrastanut. Naapurin

mies tapasi joskus humalapäissään lirkutella ja kehua kauniiksi. Nipistikin joskus

takamuksesta. En siitä pahaa tykännyt, vaikka läppäisinkin sormille.

Vaimoni ei laita ruokaa arkipäivisin. Minun tehtäväni on poiketa työmatkalla

ruokakauppaan. Ostan etupäässä eineksiä. Niitä perheen lapset ja aikuiset lämmittävät

mikrouunissa kukin omana aikanaan. Jälkikasvua viedään harrastuksiin ja haetaan kotiin

kaiken iltaa. Viikonloppuisin laitamme joskus perheaterian tai syömme vaimon

vanhempien luona tai ravintolassa. Joskus jopa jätetään puhelimet pois aterian ajaksi ja

yritetään viritellä keskustelua.

Vaimoni on tasa-arvoinen. Hän lähtee usein ravintolaan "tyttöjen " kanssa. Hän palaa

kotiin viiniltä tuoksuen ja hiukan horjuen. Nukahtaa heti vienosti kuorsaten ja on

seuraavan aamuna pahantuulinen. Kun itse olin vaimo, raittius oli yksi hyveistäni. Juhlissa

tosin suostuin nauttimaan pikku pikarillisen sherryä.

Nykyisin olen oppinut huomaamaan, että oloni kohentuu huomattavasti, kun siemailen

iltaisin konjakkia TV:n edessä tuolissani. Lämpö palaa jäseniin ja tekisi mieli laulaa joku

vanhanajan juomalaulu. En laula, koska perhe pitää minua muutenkin omituisena

fossiilina. Parempi olla herättämättä huomiota. Juon vain toisenkin pikarillisen, ehkä

kolmannenkin. Sammutan kaipuun, ainakin lievennän sitä.

Vain yksi unelma minulla on, yksi kaunis haave:

Ehkä herään jonain aamuna omassa vanhassa sängyssäni, entisessä elämässäni. On

äitienpäivä: mies kantaa kahvitarjottimen sänkyyn, lapset laulavat "Maan päällä paikka

yksi on", ja minä suoristan pitsiyöpaitaani ja pyyhin liikutuksen kyyneleen

silmäkulmastani.

Minä olisin taas minä!