Peili / Marja Murtoinperä-Kujala

Vaikka käännän pääni poispäin ohikulkiessani eli kun minua kuljetetaan ohitse, ehdin nähdä säälivän,hieman halveksuvan välähdyksen sen soikeassa olemuksessa. Tuo menee poistoon, lupaan itselleni hammasta purren. 

- Tuo pitää ottaa pois tuosta, sanoi ensimmäinen henkilökohtainen avustajani, -Sehän vääristää kuvan.

 Ei se rouva mikään kaunotar ollut, mutta liika oli liikaa, kun peilini näytti joka kilon ja vielä muutaman ylimääräisenkin. Vielä peili kuitenkin roikkuu eteisen seinällä, vaikka selvästi inhoaa minuakin ja minä sentään surkimuksen pelastin toisten samanlaisten joukosta. Jotain maksoinkin valehtelijasta. Kehykset olivat kai oston syynä, sopivat eteiseemme.

Avustaja taas on vaihtunut nuoreen missityyppiin, joka huoletta uskaltaa katsoa kuvaansa, vaikka kateellinen peili yrittää sitä vääristelläkin. Itse olen luontoni kovettanut ja uskallan katsoa kuvaani silmääkään räpäyttämättä, vaikka kuva onkin kuin jokin pilapiirros ja vieläpä vanha ja huono  sellainen. Ehkä tuo rakkine vielä parantaa  tapansa ja näyttää koko kauneuteni sellaisena kuin uskon sen olevan.

 Nyt kuitenkin katson kuvaani ja jopa nauramatta. Ainoa, mitä en ole uskaltanut katsoa on pakarani. Kuulemma toispuoleisesti halvaantuneella on pakarat eri paria ja se halvaantunut puoli on kuin ruttaantuneita rypäleitä rivissä tai jonossa, riippuu mistä ja miten katsoo, mutta aina riippuu. Tarttis kai saada botoksia pyllyn toiselle puolelle. En kehtaa mennä lääkäriltä kysymäänkään! Hän voisi saada pahan naurukohtauksen ja huomauttaisi, että mitä väliä tuon ikäisellä. Oli miten oli, mutta peili on häviäjä tässä ja joutuu vielä kaatopaikalle, kun ei kehtaa kierrätyskeskukseenkaan tarjota. Naurukohtaus tulisi sielläkin tai vaikka sydänkohtaus pelästyksestä. Että tuollaisia normaaleilla ihmisillä on.