Luotettava ystävä / Riitta Naapila 

 Alle kouluikäisenä jouduin olemaan melko paljon yksikseni, sillä minulla ei ollut sisaruksia. Naapureitakaan ei ollut lähietäisyydellä. Yksi hyvä kaveri minulla kuitenkin oli. Varhaisimmat lapsuusmuistoni liittyvät tähän luotettavaan ja uskolliseen ystävään. Vanhempani saattoivat turvallisin mielin jättää minut hänen huomaansa, kun menivät pellolle heinän tai viljan korjuuseen.

Ensimmäisiä muistoja ystävästäni on se, kun olimme tuvassa kahdestaan. Olimme temmeltäneet lattialla ja oli huilaushetki. Sormeilin ystäväni korvaa. Oi, miten ihanan pehmeä! Työnsin silkkisen korvan suuhuni ja purin. Mitsu ei maksanut samalla mitalla, vingahti vain surkeasti. Minun tuli paha olla. Sellainen oli Mitsu, vaikka ilkeät ihmiset moittivat sitä vihaiseksi hurtaksi.

Kerran poistuin pihasta metsään, vaikka siihen ei ollut lupaa. Mitsu, tottakai, oli mukanani. Jännittävä maailma aukeni eteeni. Kurre kiipesi puuhun vieressäni, linnut lentelivät nenäni edestä. Maasta löytyi kaikkea mielenkiintoista: käpyjä, kiviä, muurhaisia. Kirpeä suopursun tuoksu leijui ilmassa. Varmaan Mitsukin oli löytänyt jotain jännittävää, kun en ollut nähnyt sitä hetkeen aikaa. Katselin ympärilleni.

Heräsin kuin unesta. Missä olen? Kaikkialla oli miehenmittaista männyntaimikkoa. Säikähdin. Missä koti? Missä Mitsu? Pelko kouraisi syvältä. Hätä purkaantui parkuna ulos.

En muista, kauanko itkin, mutta sen muistan, kun rakas Mitsuni loikki kurseikon poikki viereeni ja lipaisi kielellään kyyneleisiä kasvojani.

- Kotiin! Mennään kotiin, nyyhkytin sille.

Määrätietoisesti Mitsu lähti tiettyyn suuntaan. Pienen matkan päässä se pysähtyi ja katsoi pää kallellaan, seurasinko. Seurasin minä, tottakai. Luotin siihen täydellisesti. Välillä kaaduin ja nousin, jälleen kaaduin ja nousin. Monta kertaa. Mitsu odotti uskollisesti. Monta kertaa.

Viimein putkahdimme metsästä kotiaukeamme reunaan. Helpotus oli sanoinkuvaamaton, kun näin rakkaan kotimökkini nököttävän pihakoivun katveessa.

(Totta vai tarua -kurssin tehtävä)