Puhelimeni ja minä / Pirkko Ahola

Voisikohan suhdettamme kutsua läheisriippuvuudeksi, siis minun ja puhelimeni välillä. Ei puhelin minua tarvitse, mutta minä tarvitsen sitä. Silloin kun matkapuhelimet tulivat markkinoille ja niitä alkoi näkyä katukuvassa ajattelin, että ikinä en sellaista osta. Minulla ei tulisi koskaan olemaan niin kiirettä, että pitäisi tien päällä puhua puhelimessa ja näyttää tärkeältä ja kiireiseltä. Sitten satuimme työkaverini Maurin kanssa voittamaan raviveikkauksesta pienen summan - niin ajattelin sijoittaa rahat punaiseen Nokia-matkapuhelimeen. Siinä se pyhä lupaus kännykkättöymyydestä petti. Siihen aikaan nuo laitteet olivat alkeellisia tämän päivän viestimiin verrattuna. Valittavana olivat vain soitto- ja tekstiviesti toiminnot. Nykyään ne ovat oikeita tietopankkeja, joista löytyy vastaus meikein kaikkeen maan ja taivaan väliltä. Joskus tulee mieleen, että onkohan meidän aina oltava saavutettavissa? Välillä se jopa ahdistaa, mutta kuitenkin sitä vempelettä katsoo illalla viimeisenä ja aamulla ensimmäisenä; Onkokan joku viestitellyt tai yrittänyt tavoittaa. Olen harkinnut pitäväni puhelittomia päiviä, mutta se oli ole vielä toteutunut. Niin vahva on riippuvuussuhde.