Pyhiinvaellus / Seija Hirvonen

Vanha linna

taivasta vasten,

kirkon ovi,

uurteinen, harmaa.

Kiviportaat,

hitaita nousta.

Hetken lepään

ja muistan:

Käsi kädessä juostiin

samat askelmat silloin,

vuosikymmenet sitten.

Sinä syksynä kerran.

Oven pintaa varoen

kulkevat sormet,

etsivät silmät, ja

sieltä se löytyy:

kaiverrus, sydän,

nimet ja muisto.

Miten siniset olivat

silmäsi silloin,

täynnä naurua, elämää

iloa, voimaa.

Kun käteesi tarttui,

ei pelännyt mitään.

Aurinko herää

sytyttää liekkiin

pihlajan lehdet,

marjat ja latvat.

Vaahteran heltat

se avaa ja kultaa.

Ja aikojen takaa

se sama tuuli,

se saapuu, hyväilee

hiuksissa leikkii.

Joka tuiversi, sekoitti

elämän, mielen.

Joka puhalsi nurin

ilon ja surun,

toden ja sadun,

itkun ja naurun,

unen ja valveen,

oikean väärän.

Ja vuosien takaa sinun

lämpösi palaa.

Vain ilo, ei ikävä,

ero, ei tuska.

Pieni haikeus, kaipaus,

ihmetys tovin:

Miksi sinua piti

niin itkeä kovin?