Sattumien summa (elämäntarinan alku) / Aimo Ahola

Ensimmäinen sattuma oli kun siittiö löysi perille sattumalta ja sen sattuman ansiosta elämäni sai alkunsa.

Lapsuudessani kaksi sattumaa pelasti henkeni.

Olin viiden vanha, kun menin katsomaan isäni työskentelyä puumetsässä voimalinjan lähistöllä. Hän oli juuri kaatamassa isoa tukkipuuta, kun hän huomasi minut. Isälleni tuli kiire työntää kaatumassa olevaa puuta poispäin minusta, ettei se kaatunut päälleni. Se kaatui päin toista puuta, joka tönäisi sen voimalinjan päälle. Hetken metsässä säti, kun katkenneet sähkölinjan päät sinkoilivat ympäriinsä.

- Onneksi sinulla oli kumisaappaat, sanoi isäni minulle. Tämä sattuma pelasti isäni mielestä henkeni.

Toinen sattuma sattui, kun olin jo hieman toisella kymmenellä. Menimme naapurin Raimon kanssa läheisen autiotalon ullakolle. Löysimme kaksi laudassa kiinni olevaa vekotinta. Olin purkanut toisesta keltaista, jauhomaista ainetta pahvin alta ja kun tempaisin päässä olevasta sokasta, se paukahti kädestäni - onneksi minusta poispäin jonkun metrin. Tajusimme, ettei kaverini sattumalta ollut purkanut sitä toista kädessään olevaa vekotinta. Kaverini haki kotoaan rautalankakerän, jolla räjäytimme sen toisen. Kuulimme valtaisan pamauksen ja näimme valkoisen pöllähdyksen. Leppä oli mennyt irtipoikki.

Tajusimme, että se oli sattuma, joka olisi voinut viedä henkemme.

Aina ei tee kipeää, kun sattuu. Jotain vain tapahtuu ihan sattumalta. Kohtalon onnen tai epäonnen pyörähdys vain osuu kohdalle. Niihin tottuu, kun ne usein sattuu. Tässä iässä on  sattumia osunut jo melkoinen määrä. Voin hyvällä syyllä sanoa eläneeni sattumien saneleman summan, josta on muodostunut mieleenpainuvia kokemuksia ja elämyksiä. Paljon on tapahtunut ihan summanmutikassakin. Peilistä minulle näyttäytyy sattumien summa, minä, seitsemänkymmentäviisi vuotias äijänkäppänä.