Tulevaisuuden pelko /Hannele Halttunen

 Pelkäämmekö asiaa, jota ei ole olemassa? Vielä. Ei välttämättä ollenkaan, mutta sitä emme tietenkään toivo. Ainakaan omalla kohdallamme. Kun pelkäämme tulevaisuutta, liittyy tunne niihin uhkiin, joita tulevaisuus saattaa tarjota. Unohdamme, että tulevaisuus voi tarjota myös mahdollisuuksia.

Lapsena tulevaisuus näyttäytyi houkuttelevana. Kunpa kasvaisi teiniksi, pääsisi tansseihin. Kunpa kasvaisi aikuiseksi, saisi ajokortin ja pääsisi töihin ja saisi omaa rahaa, eikä tarvitsisi pyytää äidiltä tai säästää pienistä viikkorahoista farkkujaan. Sulavasti haaveet siirtyivät rakkauteen ja siitä perheeseen, lapsiin ja viimein lapsenlapsiinkin. Tulevaisuus ei tuonut pelkästään ruusuilla tanssimista ja onnea, mutta menneisyydeksi hiljalleen maatuessaan toi se paljon sitäkin.

Mihin ihmeeseen katosivat haaveet, usko ja toivo, jotka nuorena saivat kurottamaan eteen päin, huomiseen? Tallautuivatko arkeen vai rusikoiko liian raskas kokemus näköalattomuuteen? Totta on, että maailma tarjoaa uhkia ja silakan hinta on kohonnut, vanhuus painaa päälle ja kolottaa jäsenissä, mutta kertooko tämä siitä, että huomenna on vielä huonommin. Jos kestän tämän päivän, kestän toisenkin samanlaisen. Tai voin elää myös paremman päivän tai selvitä huomisestani.

Aila Meriluoto huokaili viimeiseksi jääneissä päiväkirjoissaan pariin otteeseen ajatuksiaan tulevaisuudesta :

"Olen kyllästynyt rutiiniin ja pelkään sen muutosta."

"Voi että on jo laumoittain näitä minun lapsiani ja lapsenlapsiani joista on huolissaan, eikä se mitään auta."

Tähän tapaan useimmat murehtivat huomistaan, kantaen turhia huolia ja murheita. Samaan aikaan gurut hokevat hetkeen tarttumista suomeksi ja latinaksi. Voisimmeko todella elää tätä päivää, nauttien, jos nautittavaa on tai toivoen huomisesta parempaa? Onhan parempi huominen mahdollista. Kai?