Tuttu polku / Terttu Paananen

Tutuksi tuleva polku alkoi muotoutua kotimme pihapiiriin uuden ulkorakennuksen myötä 1970-luvulla. Sinne rakennuksen päätyyn, pihan perälle oli päivittäin paljonkin asiaa, koska mukavuuksia meillä kotona ei vielä tuolloin ollut. Vasta parikymmentä vuotta myöhemmin elämämme helpottui niiden myötä.

Tutulla polulla tulee nykyään harvemmin asteltua ja yllätyksiä voi tulla. Näin kävi minulle tänä kesänä,juhannuksen aaton aattona. Jaloissani vain varpaat paljastavat remmisandaalit  kiikutin jääkaapista löytämääni ruoanloppua pihan perälle pusikkoon. Jos sen sieltä joku lintu tai orava syötäväkseen löytäisi.

Yhtä äkkiä siihen jalkojeni juurelle ilmestyi iso musta kyy. Kirkaisin kauhusta. En aivan astunut sandaaleissani sen päälle. Säikähdyksestä toivuttuani, tajusin heti varjeluksen mikä tässä tilanteessa oli. Ja kiitos kohti taivaita nousi sydämestäni. 

Olin lähdössä tärkeälle kauppa- ja asiointireissulle Ähtärin keskustaan. Samassa kyydissä tulisi poikamme kotiin juhannuksen viettoon ja muitakin vieraita oli luvassa. Käärmeen purema olisi voinut myös olla vaarallinen. Vähintäänkin terveyskeskusreissu siitä olisi tullut ja juhannus kenties pilalla.

Näin ei kuitenkaan onneksi käynyt. Seuraavana vähän viileämpänä aamuna tuo samainen kyy loikoili rakennuksen toisessa päädyssä nurmikolla. Onneksi olin varannut siihen viereen jo aiemmin lapion. Sillä nuijin käärmeen säälimättä, vaikka se karkuun yrittikin. Käärmeitä ei kuulemma uusien säädösten mukaan saisi edes tappaa. Pihapiiriin tulevat on kuitenkin pakko tuhota.

Näköhavainto ilmeisesti tästä samasta käärmeestä oli jo viime keväältä. Siellä se kiemurteli ulkorakennuksen takana vihreän ruohon ja lumikasajämien välissä. Käärmeen huomasi meillä kyläilemässä ollut lapsenlapsemme.

Tutun polun myötä nousi mieleen tämä tarina - ehkäpä kuitenkin enemmän käärmeestä kertova.