Vanha mies / Raija Kankaanpää

Haluan kertoa vanhasta miehestä, nimeltä Anska. Hän jätti minulle muiston, joka seuraa minua elämäni loppuun asti. Anska asui 1950-luvulla vaimonsa kanssa pienessä mökissä kotini lähellä. Mökkiin kannettiin vesi suolähteestä eikä siellä ollut hellaa. Aina siellä kuitenkin oli siistiä ja lämmintä. Meille lapsille siellä poiketessamme tarjottiin aina sokeripala.

Anska oli tarkka ja jämti yli 80-vuotias. Hän piti huolen, että työt tehtiin määrätyllä tavalla ja määrätyllä ajalla. Rahaa käytettiin harkiten. Hänellä oli isohko tili Ähtärin pankissa. Vain Suomen Lähetysseura sai vuosittain oman osuutensa. 

Anskalla oli syvä uskonnollinen vakaumus. Mutta ne askareet! Oli hartaushetki ja pappi puhui ja puhui. Silloin Anska sieppasi lakin päähänsä ja sanoi: Ei se auta paljon, jos ei vähänkään. Niine mietteineen hän asteli ulos ja meni hakemaan lehmälleen vettä. 

Jouluaamuna nukuimme siskoni kanssa saman peiton alla sängyssä tuvan nurkassa. Isä oli tehnyt takkaan tulen, joka valaisi hämärää tupaa. Tupa oli täynnä joulua ja lämpöä. Isä ja äiti olivat ulkona askareillaan ja me nukuimme. Näin unta enkeleistä. Vähitellen heräsin voimakkaseen lauluun: "Enkeli taivaan lausui näin..."  Huomasin, että Anska istui keinutuolissa sänkymme vieressä ja lauloi komiasti. Hän oli tullut kuuntelemaan jouluaamun radiojumalanpalvelusta. Tämä jouluaamu Anskan joululauluineen syöpyi mieleeni syvälle. Muistan turvallisen tunteen ja lämmön ja Anskan enkelit, jotka ovat minua aina seuranneet