Voi pyhä yksinkertaisuus! / Marja Murtoinperä-Kujala

Olen joka kuukausi viikon vuorohoidossa Kuortaneen Kotirannassa, jossa suurin osa

asukkaista on muistivammaisia - kuka enemmän, kuka vähemmän. Joku kyselee missä

minä olen, joku taas, mikä päivä on tai mitä kello on. Seinillä on isoja kelloja ja

ruokasalin seinällä päivä, kuukausi ja vuosi. Myös nimipäivä on kerrottu isoin

kirjaimin. Mutta kun ei muista, ei auta, vaikka asia olisi silmien edessä tai kerrottaisiin useaan

kertaan.

 Pahin tapaus on minusta rouva, joka kerta toisensa perään väittää minun olleen

hänen kanssaan Pietarsaaressa Tiklaksella töissä ja hänen kanssaan aina riidelleen. Hän myös

muistaa joka päivä kysyä, onko minulla miestä.  Entä lehmiä? Huoneensa

numeroa hän ei muista, eikä missä päin se on. Kun miehet ja lehmät on selvitetty, hän kysyy tansseissa

käynnit - pohjalaisittain, että ootkos ollu hyppöissä. Ei voi kuin hymyillä tyhmän näköisenä,

etten ymmärrä, kun tuollaisia kysymyksiä tulee päivittäin jatkuvasti. Nyt olen pyytänyt

hoitajia sijoittamaan minut kyseisen rouvan kanssa eri pöytiin.

 Myös muuten keskustelutaitoinen herrasmies syömään tullessaan karjaisee, että mitä nyt on

 ohjelmassa. Mitä sitten vastataankin, kuuluu sama kysymys uudelleen hetken kuluttua. Eräs rouva

 kysyy ruokapöydässä, kun on lautanen edessä, että mitä minun pitää tehdä. Ole siinä sitten

kaikenmuistavana, kun ei kehtaa.

 Olisi eri paikat muistamattomille ja muistaville, niin olisi joku keskustelukumppani, eikä toiset vain kyselisi

 jatkuvasti!