BLOGI

Katsellessani kaikkea kaunista,

kauniit kesäpäivät

painaa jarrua ja lisää vauhtia.

Olin teini-ikäinen. Oli kesäloma koulusta. Olimme ystävättäreni Saaran kanssa naapurinpihalla. Sinne aina kerääntyi nuorisoa, poikia varsinkin, kun talossa oli pari poikaa ja naapuritalossa heidän serkkupoikiaan.

Henkisesti huonokuntoinen vanhus päätti raitistua. Kun kaikki ryyppykaverit jäivät kapakkaan, oli löydettävä uusi seurustelukanava.

Olin jo lapsena hyttysten ja muiden ötököiden suosiossa. Iän karttuessa niitä oli aina enemmän kimpussani. Vereni kelpasi. Minulla onkin valitettavasti O+ -veriryhmä, joka kuulemma on mieluisinta verenimijöille

Voisikohan suhdettamme kutsua läheisriippuvuudeksi, siis minun ja puhelimeni välillä. Ei puhelin minua tarvitse, mutta minä tarvitsen sitä. Silloin kun matkapuhelimet tulivat markkinoille ja niitä alkoi näkyä katukuvassa ajattelin, että ikinä en sellaista osta. Minulla ei tulisi koskaan olemaan niin kiirettä, että pitäisi tien päällä puhua...

Se sijaitsee tunnealueella, jonne en itseäni päästä. Kateus on tunne siitä, että jollain on jotain, mitä itsellä ei ole. Kateus kuuluu samaan itseltäni kieltämääni tunnealueeseen kuin riemastuminen ja riehaantuminen. Ne ovat tunnelautailua minulle liian voimakkaassa tunneaallokossa. Nauru saattaa jo temmata mukaansa.

Tiedän, että se on tuolla jossain samoin kuin unelmat, pilvilinnat, utopiat, haihattelut. Toki olen niitä harrastanut huvitellen, hassutellen. En tosissani, vakavasti. Kaipaus on jotain, jota minulla ei ole tai onnellinen kokemus, jonka olen joskus elänyt. Kaipaaminen on tunnetila, jota en todellisuuteeni päästä. Myönnän antaneeni joskus itselleni...

Syksyllä se aina iskee. Nimittäin kaipaus . Kun kesä on mennyt ja alkaa pitkä talvi. Monet lähtevät pois kuin linnut. Tiedän heidän keväällä palaavan.