BLOGI

Enhän minä sitä silloin ymmärtänyt, että tässä tämä nyt on. Pidin vain hauskaa Antonion

Annoin sille nimen: Armas Aavistaja. Sillä kun on taipumusta aavistaa. Kansakoulun visailuissa se antoi vihjeitä, joilla voitin, vaikka en itse kaikkea tiennytkään. Nykyään sanaristikoissa se tietää, kun minä itse en. Joskus se aavistaa kädessäni olevan pelikortin. Jos antaisin sille valtaa, ties mihin se kykenisikään.

Seitsemän tuskaista vuotta olen kärvistellyt.

Tunnen kesyttäneeni runon.

Jos pitää miettiä, kuka olisi paras ystäväni, on vastaus helppo. Toisella luokalla

Leikin olen halunnut pitää mukanani aina lapsuudesta näihin päiviin saakka. Sillä voin rentouttaa mielen. Avata oven nautintoon. Sytyttää onnellisuuden valon ajatusmaailmani hämäryyteen. Tässä ne ovet : onnen avainteni uurteet.

Seinillä on korvat

Kukat ja ystävyyssuhteet ovat kuihtuneet. Parhaaksi ystäväksi on tullut kynä. Sillä voin kommunikoida paperille, purkaa ajatuksia päästäni. Ihme kyllä, olen saanut kommenttejakin. En toki suoraan paperilta ja kynältä, vaan niiltä, jotka ovat kuulleet tai lukeneet kynäni kirjoittamaa sanomaa. Kommentointi on yleensä ollut mairittelevaa. Vaatimus...

Kun lopetan hyvän kirjan, tulee tyhjä ja hätääntynyt olo. Mitä nyt? Mitä seuraavaksi? Löytyykö sellaista tekstiä, joka vie ajatukset mukanaan? Tähän asti aina uudet kirjat ovat yllättäneet ja täyttäneet yön pimeimmät hetket. Juuri koskaan ei kuitenkaan hyvän kirjan jälkeen heti osu käsiin toista samanveroista. Ehkä ajatukset ovat vielä edellistä,...

Jollei muita niin itsensä.